Ähtärin Kansallisten Senioreiden
kesäreissu Raumalle ja Poriin 11. - 12.6.2019

Anivarhain keskiviikkoaamuna 11.6. klo 7.15 oli 52:n innokkaan seniorin joukko lähdössä matkalle Länsirannikolle. Mikä olikaan lähtiessä, kun EP Matkojen Teppo Pekkala kurvasi linja-autollaan turvallisesti kohti Kankaanpään Niinisaloa, missä unisimmat saatiin heräteltyä kahvin voimalla sotilaskodissa.

Vanha Rauma

Kesäisten maisemien halki köröttelimme kohti Unescon maailmanperintökohdetta Vanhaa Raumaa. Parkkipaikkakin löytyi kirkon läheltä. Kiirehdimme jalan kanaalin yli kohti toria. Siellä sain heti kuulla ”Ol niingon gotonas!” Jo aamun toiset kaffet tarjottiin meille minikioskista vaniljapullan kera. Tuoleja oli tasan kolme ja minulle tarjottiin tuoli kahden entisen raumalaisen herran toimesta toivottaen istu pyrstölles (ei siis mitään pystökahveja). He olivat muuttaneet Raumalta pois vuonna 1967 eli silloin, kun minut houkuteltiin perustamaan praktiikkaa Raumalle, aivan vieraalle paikkakunnalle.

Vanhan Rauman juuri valmistuneet oppaat ottivat meidät vastaan. Meidän ryhmäämme luotsasi Hannu Raevuori varmalla historian tuntemuksella. Torilta suunnistettiin Isokirkkokatua kanaalin yli kohti Pyhän Ristin kirkkoa. Oikealle puolelle jäi erittäin hyvin säilynyt vanha kansalaisopisto, missä olen suorittanut valtakunnalliset venäjän kielikokeet ja diplomit. Tarvitsin yhteistä kieltä Rauma-Repolan venäläisiä insinöörejä ja heidän perheitään hoitaessani.

Italialainen Franciscus Assisilainen oli perustanut munkkijärjestön, jonka jäseniä saapui Raumalle 1400-luvulla (fransiskaaniveljet) ja kirkon rakentaminen aloitettiin vuonna 1442 (veljestö lakkautettiin Kustaa Vaasan toimesta vuonna 1538). Kirkko on kivestä ja se on kaksilaivainen. Päälaiva jatkuu samanlevyisenä kuoriin ja sen pohjoispuolella on kolmen pilarin erottama kapea sivulaiva. Saarnastuoli on valmistettu Pohjois-Saksassa vuonna 1625. Kirkon kuorissa olevat keskiaikaiset seinä- ja holvimaalaukset esittävät tiivistetysti koko raamatullisen pelastushistorian, jossa Neitsyt Maria on pääosassa. Piispa Arvid Kurki kävi Raumalla piispantarkastusmatkalla Ristin ylentämisen päivänä 14.9.1512, jolloin kirkon arvioidaan olleen valmis. Messinkikruunu keskikäytävällä on raumalaisen Johannes Weilanuksen lahjoittama. Se on 24-haarainen ja ripustettu kattoon vuonna 1655.

Kirkontornin eteisessä oleva kirkkolaiva lahjoitettiin seurakunnalle kaupungin 525-vuotisjuhlassa 1967. Laiva mukailee Raumalla vuonna 1860 rakennettua fregatti Osmoa. Kirkko on ollut luterilainen vuodesta 1640 lähtien. Nykyisen kirkon uusklassinen länsitorni on rakennettu Pyhän kolminaisuuden kirkon raunioista otetuista kivistä vuonna 1816. Pyhän kolminaisuuden kirkko paloi vuonna 1640 ja rauniot sekä hautausmaa ovat vieläkin Kalatorilla Vanhassa Raumassa. Viimeisin kaupunkipalo oli vuonna 1680.
Yllätyin kirkossa luullessani penkissä istuvaa naishahmoa eläväksi, innokkaaksi veisaajaksi, kunnes tajusin, että ystäväni keramiikkataiteilija Kerttu Horila oli järjestänyt yllätyksen istuttamalla patsaan penkkiin! Nauroin itselleni!

Kierros jatkui kanaalin rantaa pitkin Merimiehen kotimuseolle, Kirstintalolle, mikä on ollut 1700-1900 -luvuilla saman suvun hallussa johtuen jatkuvasta naislinjasta sukuhaarassa. Talo on alkuperäisessä muodossa hirsitalo, johon on tehty lisäosa ja ”portinalus”. Yleensä puutalot maalattiin vain kadun puolelta, koska maali oli kallista. Pihapiirissä oli kanaalin rannassa navetta, talli, halkoliiteri, puucee sekä keskellä pihaa kaivo.

Kuriositeettina mainittakoon, että Raumalla ovat ”posliinikoirat” ikkunoilla. Ne katsovat ulos, jos isäntä on merillä ja sisäänpäin, jos isäntä on kotona esim. nyplääämässä, minkä taidon he toivat matkoiltaan esimerkiksi Belgiasta. Pitsinnypläys on edelleen muodissa ja niinpä minäkin opettelin 1970-luvulla sen taidon kuuluisien nyplääjäsisarusten Anna Palmun ja Ester Aaltosen ohjauksessa. Jopa eräs miespotilaani innostui nypläämisestä nähdessään töitäni. Iloitsen myös hänen mestaritöistään, isoista pitsiliinoista.
Kierros jatkui kanaalin yli Vähäpoikkikatua pitkin Raatihuoneen torille Hauenguanoon, jossa Rauman taidemuseon edessä olevalla penkillä voi istahtaa Kerttu Horilan muotoileman neidon viereen kuvattavaksi. Välillä voi ihailla ja ostaa Pits-Priia Nyplääjien kaupasta tuliaisia.

Matka jatkui Kitukrännin kautta (2,13 m leveä katu, lienee Suomen kapein). Siellä voi löytää kieltolauseen: ”Kaikenlainen saostus ja tahraaminen on ankarasti kieletty 20 Smk:n sakon uhalla.” Tullaan kalatorille, mistä löytyy hienoja esimerkkejä eri tyylisuunnnista: kauniita empiretaloja ja uusrenesanssia oleva laivanvarustajien talo, kotimuseo Marela, sitten eräs jugendia olevilla ikkunakoristeilla varustettu puutalo. 
Erikoinen rakennustyyli on puutaloissa, joiden ulko-ovi on sijoitettu talon nurkkaan, mikä on kadun kulmassa ja kiviset portaat ovat yleensä 2-3 askelmaiset. Anekdootin mukaan erään Rauman vierailun aikana Urho Kekkosen musta Cadillac jumittui Eteläpitkäkadun ja Isopoikkikadun risteykseen kolmanteen askelmaan, joten portaita kutsutaan Kekkosen matalaksi.

Kuninkaankadun kulmassa lähellä toria oli samanlainen kulmarappusilla varustettu talo, jossa Hj. Nortamo oli aikoinaan asunut. Minun Rauman vuosinani iäkäs mieskollega piti siinä vastaanottoa ja ilmoitti aina toukokuussa sanomalehti Länsi-Suomen sivuilla: ”Molempaitten leukoitten dronttohtor Into Parvala on suvilomalla kotimaassa. Kääntykää nuorempaitten kollegoitten puolee.”

Kuljimme mäkeä ylös Isomalminkatua, jonka varrella voi ihailla kauniita puuportteja mm. aurinkoportti ja seuraavalta Pappilankadulta, kadun kulmasta, löytyi entisöidyn talon portiksi restauroitu Rauman vanhin portti. Historian havinaa on havaittavissa näissä korkeakivijalkaisissa puutaloissa ja kukkivissa pihoissa (Rauman vanhimpia palolta säilyneitä alueita). Tultiin Helsingin torille, missä on Nyplääjäpatsas. Tänne kaupungin väki kokoontui siinä vaiheessa, kun heitä kehoitettiin lähtemään asuttamaan Helsinkiä.

Palattiin Kuninkaankadulle, missä poikkikaduilla kanaalin lähettyvillä asuu useita taiteilijoita, kuten mysteeritaiteilija Eija Suneli, keraamikko Kirsi Backman ja Länsikadulla on keramiikkataituri Kerttu Horilan koti. Kuninkaankatu on aina ollut vilkas kahviloiden, kultaseppien ja vaatetusliikkeiden keskus. Tulimme Kuninkaankadun ja Savilankadun kulmaan, mistä näimme Kanaalisillan toiselle puolelle Valtakadulle. Kulmassa on arvokas Raatihuone/kaupungintalo, missä on myös infopiste. Seisoimme Anundilankadulla Seurahuoneen kohdalla. Talo on kokenut tuhoisan tulipalon suojeluskunnan aikana, kun vastapuoli yritti polttaa kaiken. Vaikka kierros oli mielenkiintoinen ja antoisa, alkoi nälkä kolkutella, joten siirryimme ravintola Savilaan. Siellä oli tarjolla paikallinen kuuluisuus, perinneruoka lapskoussi (lihaa, perunaa, juureksia, sipulia ym. muhennoksena). Ruokapaikkakin oli idyllinen; kyllä vanhat puutalot ja kädentaidot herättävät leppoisan tunnelman ja rauhan.

Kuuskajaskari

Kylläisinä pakkauduimme takaisin bussiin ja matkasimme uudemman Rauman ohi Fåfängan laivasatamaan, josta purjehdimme laivalla Kuuskajaskarin linnakesaarelle noin puolessa tunnissa. Kuuskajaskari on suomeksi kuusia kasvava lokkiluoto (kajas = lokki). Siellä on pitkään ollut armeijan tukikohta/varuskunta, mutta se on lakkautettu. Mielenkiintoisia nähtävyyksiä: rannikkotykkejä, merivalvontatorneja, juoksuhautoja ja näkötorniinkin sai kiivetä, ken halusi. Ympärillä kaunis luonto ja raikkaat tuulet, Sotkussakin pääsi käymään.

Linnakesaarella on kivikerho Kummelin luontotalo, jossa 87-vuotias Martti Tuominen antaumuksella vielä opettaa kivihiontaa. Sain lahjaksi Martilta mustaa kiveä, jonka vien lahjaksi ”hiojaystävälleni” työstettäväksi. Saaren erikoisuus on myöskin luontopolulla olevat ”merenneidon portaat”.

Surun varjon raotin vuosien takaa asiassa, mikä minulle oli mysteeri. Kun muistelimme ikävää veneonnettomuutta, mikä oli tapahtunut 8.12.1964, jolloin tansseihin lähteviä vievä laiva oli törmännyt satamassa toiseen alukseen ja 28 ihmistä hukkui (25 naista ja 3 sotilasta). Olen muuttanut Raumalle vuoden 1967 tammikuussa, minua vaivasi tämä onnettomuus, mistä kerrottin paljon. Kun muutimme Vaasaan vuonna 1984, minulta jäi käymättä Kuuskajaskari, koska siviilit eivät vielä silloinkaan päässeet saarelle.
Paluumatkalla oli leppoisaa ihailla saaristoa, rantojen hienoja asuntoja ja pitsihuviloita sekä satamassa olevaa Nokan taidehuvilaa ja Kiikartornia.

Näkymiä kattojen yläpuolella

Ajettiin bussilla Otanlahden urheilukeskuksen ohi ja kaupungin läpi Rauman vesitornille, missä sai kuntoilla portaat ylös (tai hissillä) kahvila Torniin, mikä sijaitsee 67 m merenpinnasta, joten huipulla tuulee! Ei kun taas kaffelle ja nisukin ol’ niin pal hyvää! Lopuksi oli vielä upeat rodopensaat valokuvattavana ja valmistauduttava noin 50 km:n ajoon Poriin ja hotelli Bepopiin.

”Luanigast reissu” sanos raumalaine, mut näkemättä jäi suuri osa uudempaa Raumaa, entiset Rauma-Repolan tehtaat, jotka aikoinaan puuteroivat raumalaisten autot valkoisella sulfaattisateella, sekä Rauman ammus- ja sytytintehdas, omistajien Teresia ja Rafael Lönnströmin hieno kotimuseo ja taidekokoelmat kuin myös rouvien hienot puku- ja korunäyttelyt (sijaitsivat naapurissani aikoinaan). Olisipa kiva joskus palata Raumalle Mustan Pitsin Yöhön kuin myös vuosien 1967-84 vietetyn ajan muistoihin.

Pori

Porissa yövyttiin hotelli Bepopissa Yrjönkadulla. Yleishuomio oli se, että hotellin ohi meni jatkuvasti bussi- ja työliikennettä, mutta keskustan liiketilat alkavat olla tyhjillään. Isot kauppakeskukset kahmivat liikkeet yhteen.
Illallinen hotellin Tempo-ravintolassa sujui leppoisasti ja uni yllätti nopeasti tapahtumarikkaan päivän jälkeen.

Aamiaisen jälkeen meitä odotti katujuna ”Poritar” kiertoajelulle. Siispä porukka kyytiin ja menoksi. Ensiksi ajettiin keskustan läpi katuja pitkin, ihasteltiin hyvin säilyneitä arvokkaita julkisia rakennuksia ja vanhoja kouluja, tyhjeneviä kauppatiloja ihmeteltiin, jatkettiin matkaa kohti Kirjurinluodon alueita viherkenttien ohi. Kirjurinluodolla pidetään suuriakin festivaaleja, mutta siellä on myös kesäteatteri, eläinlaitumia lampaille sekä pienemmille eläimille, puistoja, urheilulle ja uinnille mahdollisuuksia, pelikenttiä, pienille lapsille aktiviteetteja, jopa kaupungin puutarhan näyttöalueita ja opastuspisteitä, jossa saa neuvoja kasviharrastukseen. Mitä olisi retki ollut ilman kahvila Viksun pullakahveja! Muuten hauska reissu, mutta kylmä tuuli haittasi tunnelmaa. Poritar jätti meidät Käppärän hautausmaan viereen.

Juseliuksen mausoleumi

Tutustuttiin Juseliuksen mausoleumiin. Se on Porin upeimpia ja suosituimpia nähtävyyksiä. Rakennuttaja Fritz Arthur Juselius oli upporikas vaikuttaja ja valtiopäiväedustaja. Ensimmäisen avioliiton aikana syntyi tytär Sigrid Maria vuonna 1887. Avioliitto purkautui, kun tytär oli kuusivuotias. Isän ja tyttären välinen yhteys ei katkennut, vaan he tapasivat toisiaan säännöllisesti. Vuonna 1898 tytär sairastui tuhkarokkoon ja sairasti viisi kuukautta Turussa, mutta menehtyi lopulta keuhkotuberkuloosiin. Kun isä Juselius näki Turun tuomiokirkossa Kaarina Maununtyttären hautakuorin, hän totesi: ”Jotakin tämän tapaista tahtoisin rakennuttaa viimeiseksi leposijaksi Sigridille, itselleni ja rakkailleni.”

Juselius pyysi arkkitehti Josef Stenbäckiä suunnittelemaan kappelia. Se työ oli haastava ja hän pyysi apua Akseli Gallen-Kallelalta. Stenbäck keräsi kaikki luonnokset voidakseen työskennellä niiden mukaan. Mausoleumi kohoaa lyhtymäisenä, muoto on kahdeksankulmainen, idässä pieni eteishalli, lännnessä puolipyöreä kuori. Keskiosan holvia ja seiniä tukevat ulkonevat pilarit ja korkeiden suippokaaristen ikkunoiden päällä ovat voimakkaat päätykolmiot. Materiaali on vaaleanharmaata graniittia ja keltaista hiekkakiveä. Portaat eteisestä johtavat alas kryptaan, jossa on graniittijalustalla Sigridin sarkofagi. Paljon suomalaista materiaalia on käytetty eri osissa. Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela saivat tehtäväksi seinämaalaukset. Varsinaiset maalaustyöt alkoivat vuonna 1901. Välillä Akselilla oli apuna vaimonsa Mary Gallen-Kallela. Akseli maalasi myös itsensä (kasvot) erääseen rannalla seisovaan joukkoon ja lapset Kirsti ja Jorma ovat Annan kanssa ”kevät”taulussa. Loppuvaiheessa Aleksilla oli Maryn lisäksi kaksi apumiestä maalaamassa.. Työ oli valmis elokuussa 1903. Pekka Halonen teki eteisen freskot ”kirkonmiehiä ja kivimiehiä”. Mutta eteinen ei ollut hyvä paikka näille freskoille; ahdas, kuvat suuria ja valaistus heikko, joten työt jäivät vähäiselle huomiolle. Freskojen tuhoutuminen mausoleumissa alkoi jo vuonna 1904. Julkisivumateriaali oli liian huokoista ja suolapitoista. Kosteus tunkeutui seinien läpi. Juseliukselle se oli kova isku ja hänen sekä Gallen-Kallelan välit olivat koetuksella! Vuonna 1912 ryhdyttiin korjaustöihin. Katto uusittiin kuparilla. Tuuletuskanavia asennettiin seiniin ja kivijalkaan. Keskisalin freskot korvattiin Emil Cedercreutzin pronssireliefeillä. Lämmityskamiinoita asennettaessa tuli pääsi irti ja palo teki tuhoa kaikkialla. Rappaus karisi ja noki mustasi seinät.

Palon jälkeen korjauksia oli tehtävä valtavasti ja uusittu kappeli vihittiin 13.6.1941. Keskihallin nykyiset freskot ovat Jorma Gallen-Kallelan tekemiä vuosina 1933-1939. Vuonna 1938 taiteilijat Oskari Niemi ja Paavo Leinonen maalasivat keskihallin kupolien pinnat uudelleen Gallen-Kallelan freskojen mukaisesti. Sigrid Juseliuksen sarkofagin toteutti arkkitehti Jarl Eklund vuonna 1933. Kokonaisuudessaan mausoleumi on todella vaikuttava. Siellä voi viettää aikaa miten paljon tahansa ihmetellen ja ihaillen taiteilijoiden taitoa ja käden jälkiä.

Pujahdin hautausmaalle. Katselin erilaisia toteutustapoja hautakiviksi ja koristeluiksi. Yht’äkkiä uloskävellessäni huomasin erään hautakiven: ”Kälviän kirkkoherra, rovasti Johannes Kaukovaara 1887-1974”. Niin muistuivat mieleeni vuodet 1950-luvulta, jolloin perheeni asui Kälviällä Kokkolan lähellä tasan kolme vuotta. Tunsin pappilan väen hyvin ja tiesimme, että ruustinna päästää jouluaattona lehmät ulos jaloittelemaan. Äitini lähetti minut viemään ”joululämpimäisiä” pappilaan ja katsomaan, olivatko lehmät ulkona. Sain jotakin lahjaksi rovastilta ja kipitin kotiin hengästyneenä sanomaan, että olivat ne lehmät lumihangessa. Elämä on ihmeitä täynnä, kuten tämäkin sattuma osoittaa, muisto tuli vahvasti mieleeni ja se piti kohdata yllättävässä paikassa. Olin sanaton.

Mutta matka jatkui bussilla kohti Ikaalista ja ravintola Teitupaa. Matkalaiset olivat nälissään, mutta lounas oli maittava.
Olipa muistorikas matka ja kaikinpuolin onnistunut. Paljon ajattelemisen aihetta riittää, mutta entinen raumalaine kiittää kaikkia ja kaikesta.

Teksti: RaijaElena
Kuvat: Topi
Sivun alkuun.
Matkan kuvagalleriaan.